Matkan alku

Hymy nousee väistämättä huulilleni, kun mietin mennyttä kesän aikana tehtyä harjoittelujaksoani. Hyvin muistan ensimmäisen päiväni. Autossa matkalla töihin soittelin parhaalle ystävälleni, joka kertoi suunnittelevansa juhannuksen ajan tekemisiään. Itse mietin, onkohan minulla keskikesän juhlan aikaan työvuoro. Toivottelin kaverille hyvää juhannusta. Hetken kuluttua olinkin perillä ja seisoin kotihoidon toimistossa valmiina aloittamaan lähihoitajaopintojen kolmannen tutkinnon osan harjoittelujakson.

Siinä sitten olin. Hieman perhosia vatsassa. Näin aikuisella iällä meneillään olevat muutokset, alan vaihto, muutto tutusta ja turvallisesta asuinpaikkakunnasta 500 km päähän, aiheuttavat väistämättä kysymyksiä ja epävarmuutta. Noinkohan asiat etenevät ja sujuvat, kuin olen mielessäni ajatellut. Kaiken lisäksi halusin edetä opiskeluissa nopeutetulla aikataululla, malttamaton kun olen. Ajatukset harhailivat.

”Tätäkö nyt todella haluan? Onko ala sittenkään sopiva minulle? Osaanko? Pärjäänkö?”

Onneksi en ehtinyt murehtimaan liikaa, sillä virta vei mukanaan odottavien asiakkaiden muodossa.

Kohtaamisia

Miten jännittävää onkaan laskea kätensä jonkun kodin oven kahvalle ja tietää, että sinua odotetaan. Kaksi täysin toisilleen tuntematonta ihmistä kohtaa. Hän on tyytyväinen ja onnellinen että olet siinä. Asiakas helpottuneena viestii koskettelemalla ja puhumalla tyytyväisyyttään. Olin aiemmilla harjoittelujaksoilla jo tottunut käyttämään paljon kosketusta, ilman sen enempää harkintaa tai syytä. Tokihan sitä koulussa opetettiin ja puhuttiin. Minulle se kuitenkin on ollut aina ihan luonnollisesti tapahtuva ele ja asia. Nyt se oli myös käytännön tapana.

Sain muistutuksen harjoittelujakson aikana, mikä voima kosketuksella on. Olin käymässä erään vanhan rouvan luona ja häntä koskettaessani tunsin vahvan puristuksen takaisin ja katsoin rouvan kasvoja. En unohda varmaan koskaan, sitä leveää hymyä hänen kasvoillaan. Hymyilin takaisin ja tuli todella hyvä tunne, joka kesti kauan. Kun illalla tein merkintöjä päivästä Tutor-opettajalleni, muistelin sitä kosketusta. Olin harjoittelun osaamisen paineen takia unohtanut mikä voima kosketuksella on ja kuinka hyvälle se tuntuu. Hyvä muistutus itselle rentoutumisesta ja siitä, että työnsä hedelmistä tulisi nauttia.

Merkitys

Myös toinen hyvin merkittävä asia jäi hyvin mieleen. Eräänä päivänä soitin etäyhteysasiakkaalle ja puhelu toi huolen ja tarpeen käydä tarkastamassa tilanne paikan päällä. Lähdin ajamaan asiakkaan luokse. Jännitin hänen tapaamistaan, en edes nähnyt lehmiä laitumella, kun ajoin määränpäähän. Siinä hän sitten oli, odottamassa kotiportaillaan.

Keskustelimme ja tarkastelimme hänen tilannettaan. Huolemme oli yhteinen. Keskustelun lopussa hän ymmärsi hyvin ja oli samaa mieltä, että tarvitsee tukea arkeensa. Hän otti minua olkapäästä ja toisella kädellä kädestäni ja puristi sitä helpottuneena. Muistan, kuinka hän katsoi minua ja se hymy kasvoillaan loisti hänen silmistäänkin. Juuri silloin ymmärsin:

”Tässä minun pitää olla, auttamassa häntä ja muita, juuri vastaavissa hetkissä.”

Palasin toimistolle ja kirjasin palvelusuunnitelmaan muutostoiveen kotisairaanhoitajalle.

Matka jatkuu

Muutaman päivän päästä ajoin tapaamaan samaa asiakasta aamulla. Ilman huolta. Olin ihan peruskäynnillä viemässä hänelle lääkkeitä, tarkastamassa vointia ja antamassa tukea päivittäisiin asioihin. Pysähdyin matkalla katsomaan lehmiä. Nauratti hieman, olikohan ne siinä, kun viimeksi kävin. Harjoittelujaksoni on lähes lopussa, katson lehmiä ja mietin mielessä kulunutta jaksoa, ja mieleeni nousee kaikki kosketukset ja hymyt.

”Voiko ihminen toivoa parempaa palautetta työstään? Ainakin se on nyt varmaa, että tein oikean valinnan ja minun kuuluu olla tässä. ”

Käynnistän auton, sillä matkaa on jatkettava; asiakas odottaa minua.