BLOGISARJA Elämää hollantilaisessa palvelutalossa

Isäni oli merimies ja seilannut pitkin maailmaa. Rakastin kuunnella hänen juttujaan eri maista ja tavoista. Siksi olin jo nuorena hyvin varma siitä, että haluan asua ulkomailla, oppia uusia kulttuureja, tavata erilaisia ihmisiä ja nähdä maailmaa.

Hieman ennen 19-vuotis syntymäpäivääni muutin Hollantiin.

Opiskelin aluksi hollanninkielen kurssin sekä hoiva-avustajaksi ja myöhemmin lähihoitajan perusopinnot. Hollannissa asuin lopulta 11 vuotta, työskennellen vanhuspuolella.

Hollantilainen hoivakulttuuri eroaa mielestäni suomalaisesta siinä, että ikäihmisille suodaan omannäköinen elämä ja siihen panostetaan enemmän.  Työstä löydetään se ilo.

Palvelukodissa, jossa työskentelin vuosia, oli iso ruokasali, joka toimi ravintolamaiseen tyyliin. Asukkailla oli Menu-kortit, joista he saivat valita ruokaa, ja paikalla oli myös tarjoilijoita. Myös huoneisiin tarjoiltiin ruokaa.

Palvelutalosta löytyi myös päiväkeskus ohjaajineen, olohuone dementoituneille, jossa viettää aikaa ohjaajien kera, oma ruokakauppa, jossa asukkaat saivat käydä ostoksilla, kampaamo, sekä oma pieni hollantilainen baari, jossa sai käydä pelaamassa biljardia ja oluella. Takapihalla oli kaunis vehreä alue, jossa saattoi viettää aikaa. Myös monesta paikasta missä olen ollut töissä tai käynyt tutustumassa, löytyy erilaisia aistihuoneita, joista kerron vielä myöhemmissä postauksissa lisää.

Hollantilaisilla naisilla oli aina mekko tai suorat housut, hiukset kauniisti ja usein kynsilakkaa.

Voitte kuvitella, kun Suomeen muutettuani opiskelin ”suomalaiseksi lähihoitajaksi” ja ensimmäisen kerran törmäsin työharjoittelupaikassani asukkaaseen, jolla oli verkkarit jalassa ja hiukset laittamatta. Mikä kulttuurishokki!

Hiustenlaitto kihartimella ei kestä kauaa ja kynsienlakkaaminen vielä vähemmän ja nämä ovat pienenpieniä asioita, mutta näilläkin on suuri merkitys: kun asukas katsoo peiliin ja näkee itsensä laitettuna, tuo se hänelle usein hyvää mieltä. Voitte itse kuvitella miltä tuntuu, kun tulette kampaajalta. Miten se virkistää mieltä.

Eikö olekin ihanaa pystyä tarjoamaan asukkaille myös sellainen kokemus, vaikka joka päivä?

Kynsienlakkaaminen on myös naisellista ja koska asukkaat näkevät kätensä halutessaan koko ajan, on tällä samantyylinen vaikutus, kuin hiustenlaitolla. Tietenkin pitää aina muistaa kysyä, haluaako asukas, että hiuksia laitetaan tai kynsiä lakataan. Harvoin kumminkaan ketään kieltäytyy.

Nämä pienet jutut ovat myös asukkaiden omaisille tärkeitä. Asukkaiden omaiset huomaavat, että joku on viettänyt aikaa heidän rakkaansa kanssa, pysähtynyt, nähnyt ja kuullut häntä. Tämä taas lisää myös epäsuorasti asukkaiden omaisten hyvinvointia.

Tämä mielestäni lisää myös työhyvinvointia, koska se antaa hoitajille onnistumisen tunnetta, on saatu viettää hetki asukkaiden kanssa ja huolehtia heistä.

On nähty, kuinka asukas tyytyväisenä katsoo itseään peilistä tai kehuu kauniita kynsiään, joka antaa hoitajalle myös onnistumisen tunnetta. Tämän lisäksi yleensä myös hoitajat, jotka tulevat iltavuoroon huomaavat asukkaiden laitetut hiukset sekä kynnet ja se saa hymyn myös heidän huulilleen.

On totta, että hoitoalalle tarvitaan lisää hoitajia. On myös totta, että hoitajat ansaitsevat lisää palkkaa. Mutta me tarvitsemme myös lisää intoa tätä työtä kohtaan. Pelkkä perushoito ja lääkehoito ei riitä. Palvelukotien asukkaat ansaitsevat päiviinsä enemmän sisältöä. Ohjelmaa ja ilon hetkiä. Innostuneita hoitajia, jotka haluavat tehdä tätä työtä.

Näen tämän lumipalloefektinä ja koen että se voi olla ihan pieni juttu, kuten kynsienlakkaus, mistä voidaan löytää sitä iloa siihen työhön. Siksi toivonkin kaiken vallitsevan tilanteen keskellä lukemaan kirjoitukseni ajatuksella ja kokeilemaan sitä.

Iloa työhönne toivottaen,
#geronomiopiskelijapia

Kirjoittaja Pia on vanhustyön erikoisammattitutkinnon suorittanut lähihoitaja, joka valmistuu ensi vuonna geronomiksi ja opiskelee avoimessa yliopistossa gerontologiaa.