Päivänä muutamana ropottelin polttopuita ja kuuntelinpa siinä samalla Yle Areenasta satunnaisia puheohjelmia. Yllättäen kuulokkeisiini pyörähti teatterineuvos Hilkka Kinnusen haastattelu. Puusouvi jäi sikseen. Istahdin liiterin kynnykselle ja kuuntelin vajaan tunnin mittaisen ohjelman kunnioituksesta värähdellen.

Teatterineuvos kertoi elämästään lumoavasti. Sivulauseissa hän huomautti satavuotispäiviensä koputtelevan kulman takana ja kertoi elävänsä täyttä elämää – eli siivoavansa itse kolmesataaneliöisen asuntonsa, ajavansa autolla, käyttävänsä nettiä ja lukevansa joka aamu New York Timesin.

Ja kaikki tämä tosiaan sivulauseissa. Kinnunen ei tehnyt iästään haastattelun punaista lankaa, eí liioin häntä haastattanut toimittaja. Jutun kärjeksi nousi erikseen nostamatta Hilkka Kinnusen elämä, hänen elämänkokemuksensa ja ennen muuta asenteensa.

Haastattelun loputtua jatkoin halkohommia ja mietin, kuinka mukavasti maailma on mutjahtanut parin vuosikymmenen aikana eteenpäin.

Ikä ei enää määritä ihmisen paikkaa. Ei ainakaan niin terävästi kuin vielä minun lapsuudessani. Sadatta vuosikymmentään käyvä ihminen ei ole automaattisesti vanhus.

Jos tarkkoja ollaan, sai vanhuksen viitan minun penska-aikoinani harteilleen helposti satasessaan vasta puoliväliin päässyt. Viisikymppissankarille kannettiin porukkalahjaksi kiikkutuolia ja hopeapääkeppiä. Lahjaan ei liittynyt huumoria.

Moni otti lahjan velvoitteena ja istahti kiikkutuoliin. Mummovainaani oli Hilkka Kinnusta kolme vuotta nuorempi. Kuusikymppisenä hänen päällimmäisin harrastuksensa oli kuoleman odottaminen ja siitä puhuminen.

Odottavan aika tuli pitkäksi. Mummo nukkui pois yli yhdeksänkymppisenä.

Käytännössä hän heitti kolme vuosikymmentä, jos nyt ei hukkaan, niin ainakin vajaakäyttöön.

Totta kai hänen oma asenteensa ratkaisi paljon. Mutta minkä verran sen syntymiseen vaikuttivat ympäristötekijät eli nuorempien puhuttelumallit ja viisikymmenvuotispäivänään vanhaksi emännäksi mielletylle mummolleni virsiä veisannut, vain muutamaa vuotta päivänsankaria nuorempi seurakuntasisar?

Sanoisin, että paljon.

Tavallaan hänet nostettiin syrjään. Eivät nostajat pahaa tarkoittaneet eikä mummon olisi ollut pakko uuteen paikkaansa asettua. Vaan mitäpä hän muutakaan olisi tainnut, osoitettu paikka oli vuosisataisen tradition sanelema.

Se oli vanhuksen paikka. Oma karsina.

Ihmisen paikka on elämä. Jokaisen ihmisen. Ikään tai mihinkään muuhunkaan katsomatta.

Kun asenne, oma ja ympärillä olijoiden, on kohdillaan, ei maailma muutu karsinaksi kellekään.

Sitä kohti!